Kuinka vanhemmat auttavat lapsiaan voittamaan olympialaisissa
• Vastuu seuraavan sukupolven urheilijoiden kehittämisestä on annettu seuroille.
• Jos valtio myöntää rahoitusta, voimme ottaa mallia Skandinavian mallista.
• Meidän on myös otettava vanhemmat mukaan seurojen toimintaan ja harjoitteluprosessiin.
Miten meidän pitäisi toimia, jos toisaalta haluamme voittaa jotain seuraavissa ja sitä seuraavissa olympialaisissa, mutta toisaalta meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa valmistautua niihin? Huippu-urheilu on nykyään erittäin kallista, ja vaikka ”puuro ja harjoittelu” voivat viedä pitkälle, ne eivät enää riitä voittojen saavuttamiseen, kirjoittaa Viron pyöräilyliiton hallituksen jäsen Sulev Lipp.
Ratkaisu on... vanhemmat! En ole keksinyt tätä itse, mutta olen yllättynyt siitä, että vaikka urheilusta keskustellaan paljon, missään ei mainita vanhempien suurempaa osallistumista. Päinvastoin, olen kuullut, että valmentajat ja seurat eivät halua vanhempien osallistuvan, koska heillä on taipumus puuttua asioihin. Valmentajilla on tietysti tässä asiassa pointti, ja haluaisin selventää, että on välttämätöntä ottaa mukaan älykkäät vanhemmat. Uskon, että he ovat enemmistönä.
Virossa vanhemmat ajavat lapsensa (yleensä autolla) harjoituspaikalle ja hakevat heidät kaksi tuntia myöhemmin. Se, mitä lapselle tapahtuu noiden kahden tunnin aikana, ei kuulu heille. Vanhemmat eivät edes tiedä, mitä lapset tekevät harjoituksissa. Tietenkin liioittelen, mutta silti...
Parhaassa tapauksessa lapsen vanhempi seuraa lasta viikonlopun kilpailuissa. Parhaassa tapauksessa he antavat valmentajien ja lasten hoitaa hommansa ja seuraavat prosessia sivusta. Pahimmassa tapauksessa heistä tulee yhtäkkiä valmentajaa ja kilpailun järjestäjää fiksumpia, he opettavat aggressiivisesti, vaativat tuloksia ja ”huippu-urheilua lapsille” tietämättä, mitä harjoituksissa on aiemmin tehty tai mitä päivittäin tehdään.
Pienipalkkainen mutta vahvan missiotajun omaava valmentaja joutuu käsittelemään kaikkia kerralla. Tämä on itse asiassa mahdoton tehtävä.
Vastuu seuraavan sukupolven urheilijoista on asetettu seurojen harteille. Mutta miten seurat selviävät? Ei tarvitse kaivaa kovin syvälle selvittääkseen – seurat tekevät uskomattoman kovasti töitä löytääkseen yksityisiä sponsoreita niukan valtion tuen lisäksi, jotta ne saavat rahat riittämään. Valmentajien matala palkka on kulunut ja huolestuttava aihe. Jos seura tarvitsee jakaa lapset/nuoret kolmeen ryhmään, eli aloittelijoihin, keskitasoisiin ja edistyneisiin, se ei voi tehdä niin, koska seuralla ei ole rahaa palkata ylimääräistä valmentajaa. Yksi matalapalkkainen mutta erittäin motivoitunut valmentaja joutuu hoitamaan kaikkia ryhmiä kerralla. Tämä on itse asiassa mahdoton tehtävä. Vahvat eivät saa tarvitsemaansa harjoittelua, heikommat kokevat harjoittelun vaikeaksi ja motivoimattomaksi, ja vain keskitasoiset saavat tarvitsemaansa harjoittelua.
Audentes Sports Gymnasium -seuran valmentaja Andri Lebedevin (jota ei tarvitse esitellä pyöräilymaailmassa) mukaan toinen ongelma on se, että seurojen valmennustuet ulottuvat alle 12-vuotiaisiin lapsiin. Lisäksi perusavustus ei saisi kattaa heitä, koska se painostaa seuroja ottamaan lapset mukaan liian aikaisin ja lisää ennenaikaisen erikoistumisen riskiä. Jos valtio aikoo myöntää rahoitusta, se voisi ottaa mallia Skandinavian mallista, jossa lapsille järjestetään urheiluviikonloppuja, joiden aikana he voivat kokeilla erilaisia urheilulajeja. Yksi viikonloppu voi olla yleisurheilua – kiekko, keihäs, juoksu ja hyppy. Seuraava viikonloppu voi olla pyöräilyä metsässä. Lasten ei tarvitse olla yhden seuran jäseniä, vaan he voivat valita, mistä pitävät ja mikä on lähellä. Vanhemmat ovat täysimääräisesti mukana ja auttavat tapahtumien järjestämisessä. Ja tämä on myös vanhempien edun mukaista.
Ystäväni, joka on asunut pitkään Ruotsissa, kuvaili, miten lasten ja nuorten harjoittelu on siellä järjestetty. Hän oli vienyt poikansa jalkapalloharjoituksiin. Ensimmäisellä kerralla seuran vanhemmat olivat kuvainnollisesti sanottuna asettuneet jonoon ja kysyneet, kuka olisi valmentaja. Muistin tämän keskustelun ja tein hieman tutkimusta Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Kaikki seurojen johtajat vastasivat yksimielisesti, että vanhemmat ovat tietysti mukana prosessissa. Joka päivä!
Tämän ikäiseltä lapselta ei voi odottaa rutiinia ja työtä. Harjoitteluun osallistumisen halu on kuitenkin säilytettävä.
Meidän on myös lähennettävä vanhempia seuroihin ja otettava heidät mukaan harjoitteluprosessiin. Lasten ja nuorten valmentamiseen ei tarvita lisenssiä tai maisterintutkintoa. Nykyään lapset aloittavat harjoittelun 6–8-vuotiaina. Siitä lähtien on kaksi, kolme tai neljä vuotta, jolloin lapset tarvitsevat leikkimielistä liikuntaa. Heidän on voitava liikkua, tehdä sitä raittiissa ilmassa ja kyllästymättä. Tämän ikäisiltä lapsilta ei voi odottaa rutiinia ja työmoraalia. Halu mennä harjoituksiin on kuitenkin säilytettävä. Keskustellessani valmentajien kanssa olen huomannut, että seurat tekevät kovasti töitä tarjotakseen tätä lapsille ja nuorille. Mutta heidän ei pitäisi joutua tekemään niin, jos vanhemmat tulisivat seurojen avuksi.
Tietenkään kukaan järjissään oleva ihminen ei voi yhtäkkiä alkaa kouluttaa lapsia metsässä. Seurat täytyy tietysti tarjota perustiedot, mutta vanhemmat voisivat itse järjestää harjoitukset. Kyllä, vanhemmat itse! Tai useat vanhemmat yhdessä, tukien toisiaan. Kun vanhempi johtaa harjoittelua itse, hän näkee ja tuntee kaiken ruohonjuuritasolla, mikä mahdollistaa paljon paremman yhteyden luomisen lapseen. He ymmärtävät, miten harjoittelu vaikuttaa lapseen: mitä siellä tapahtuu, onko lapsella siellä ystäviä, nauttiiko hän siitä? Lisäksi vanhemmat ymmärtävät tekniset vivahteet: tarvitaanko parempia varusteita ja miksi? Vanhemmat vievät lapsensa itse kilpailuihin tai ottavat mukaan muita lapsia, ”naapurien lapsia”. Lisäksi vanhemmat itse pääsevät liikkumaan ja irtautumaan arjesta. He pääsevät pois työpaineista, mikä ei ole vähäpätöinen asia. Mitä muuta?
Vanhemmat ovat aktiivisesti ja tiiviisti yhteydessä seuran johtajiin ja valmentajiin, eivätkä vain kerran vuodessa virallisessa kokouksessa.
Meiltä puuttuu vahva perusta
Lapset ja nuoret eivät tarvitse intensiivistä erikoistumiskoulutusta. Lasten on kehitettävä yleistä fyysistä voimaa. Mielestäni perustasomme – yksinkertainen voima tai kestävyys – on erittäin heikko, jopa alle hyväksyttävän tason. Erikoistumisen valinta tulee myöhemmin. Tämä ei ole helppo tehtävä, mutta siksi meillä on ammattilaisia, jotka havaitsevat lahjakkaat yksilöt. Ammattivalmentajat ottavat lahjakkaat henkilöt tiettyyn pisteeseen asti hoitaakseen, ja prosessi jatkuu, mutta täysin eri tasolla. Mukana ovat vahvat alan asiantuntijat, samoin kuin tiede.
Lopulta ensimmäiset tulokset syntyvät, sitten nykyiset EOK:n A-B-C-luokat ja Team Estonia. Myöhemmin tulee kansainvälinen elämä – kansainvälinen yliopistourheilu, kansainväliset huippujoukkueet (ainakin pyöräilyssä kansainväliset huippujoukkueet ovat ehdottoman välttämättömiä, koska vain ne voivat auttaa virolaisia urheilijoita saavuttamaan maailman huipun).
On luotava suunnitelma, joka ottaa mukaan suurimman osan yhteiskunnasta, jotta jokainen vanhempi panostaisi huomattavasti enemmän rahaa ja aikaa lapsensa urheiluun kuin ennen.
Ymmärrän täysin, että kaiken tämän järjestäminen ei ole helppoa. Meillä on kaikki säännelty, valmentajilla on tasojärjestelmä jne. Mutta tämä on keskeinen kysymys, koska mielestäni meillä ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Andri Lebedev sanoi: "Nuorisourheilun (ja urheilun yleensä) tulevaisuus Virossa riippuu siitä, pystymmekö saamaan vanhemmat mukaan, tarjoamaan lapsille monipuolisia kokemuksia ja palauttamaan urheilun arvon yhteiskunnassa. Tämä ei ole vain valmentajien kysymys, vaan laajempi kulttuurinen muutos. Jos pystymme luomaan ympäristön, jossa urheilu on iloinen ja yhteisöllinen toiminta, lapset löytävät sinne tiensä tulevaisuudessa."
Meidän on laadittava suunnitelma, jolla saamme suurimman osan yhteiskunnasta mukaan, jotta jokainen vanhempi sijoittaisi huomattavasti enemmän rahaa ja aikaa lapsensa urheiluun kuin tähän asti. Kyllä, myös rahaa, koska valtiolla tai seuroilla ei ole tarpeeksi rahaa, mutta yhdessä – yhdessä vanhempien kanssa – meillä on tarpeeksi.
Sitten annamme ammattilaisille aikaa tehdä sitä, mihin he ovat todella koulutettuja ja mihin he pystyvät. Voit olla varma, että tulokset paranevat. Järjestelmän on oltava kunnossa, mutta ilman perheen tukea on vaikea päästä huipulle. Tämä pätee myös muualla maailmassa: Serena ja Venus Williams, Lewis Hamilton, Max Verstappen, Naomi Osaka, David Beckham, Michael Phelps, Rafael Nadal, Lionel Messi ja Novak Djokovic ovat vain muutamia esimerkkejä. Tai Virossa: Tanel Leok, Kristina Šmigun, Henry Sildaru, Anett Kontaveit ja Rasmus Mägi. Pyöräilyn osalta esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa: Jaan Kirsipuu (isä Rein), Martin Loo (isä Heiki), Janika Lõiv (aviomies Urmas), Mari-Liis Mõttus (isä Tarmo).
Artikkeli julkaistu Postimees-lehdessä 19. tammikuuta 2026.
Kuva: Jaan Kirsipuu (julkaistu hänen luvallaan)
